Halu olla osa jotakin

Hyvän organisaation ominaispiirteitä tulikin jo listatuksi edellisessä postauksessa. Jatketaan tässä postauksessa samoilla linjoilla, eli pääaiheena ovat tiimit ja ryhmät.

Aikaisemmin organisaation rajat nähtiin selkeinä ja ne saattoivat assosioitua esimerkiksi rakennukseen, jossa organisaatio toimi. Elämme kuitenkin globaalistuvassa ja globalisoituneessa maailmassa, jossa uusia yhteyksiä ja kontakteja luodaan jatkuvasti helpottuneen tiedon välityksen ansiosta. Tästä seuraa, että nykyään organisaatioiden rajat ovatkin enemmän verkkomaisia.

Parsons on määritellyt organisaatioille neljä päätehtävää. Nämä päätehtävät ovat taloudellinen tuotanto (esim. leipomo), poliittiset tavoitteet (puolue), integroiva tehtävä (koulutus) ja yhteiskuntaa ylläpitävä tehtävä (poliisilaitos) (Mirjami Ikonen 27.10.2016, luentodia 2). Pitkäikäisten organisaatioiden muistiin jää erilaisia kulttuuri- ja toimintatapamuistoja. Nämä muistot ovat organisaatioille vakiintuneita käytäntöjä, jotka ovat niin sanotusti luutuneet totutuiksi rutiineiksi ja toimintatavoiksi. Ihmiset organisaatiossa saattavat muuttua, mutta tavat silti pysyä. Lopulta saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa noudatetaan tiettyjä toimintatapoja, mutta kukaan ei enää muista miksi.

Organisaatiota voidaan myös nimittää ryhmäksi ja tiimiksi. Näillä kahdella on pieni sävyero, kuten monella muullakin termillä, joita herkästi käytetään toistensa synonyymeinä. Itse näen molemmat suhteellisen tiiviinä porukoina, joilla on yhteinen päämäärä ja ihmiset kokevat syystä tai toisesta yhteenkuuluvuutta. Näistä koen kuitenkin tiimin tiiviimmäksi kuin ryhmän. Ryhmällä saattaa olla oma yhteinen merkki, arvo, tyyli tai tekeminen, josta ryhmän tunnistaa jo ulkoisestikin. Lisäksi tiimiä koskee myös psykologinen sopimus. Psykologisella sopimuksella tarkoitetaan niitä ennakko-odotuksia, jotka syntyvät tiimin jäsenistä. Tämä sopimus tekee tiimistä myös tiiviimmän. Nykyään psykologinen sopimus ilmenee työmarkkinoilla heikommin, sillä työurat yhdessä työpaikassa ovat lyhentyneet ja ihmiset vaihtavat työpaikkojaan useammin. Huonon yhteishengen omaavilla työpaikoilla työntekijöiden vaihtuvuus voi olla merkittävä tekijä. Etenkin jos vain osa työntekijöistä vaihtuu, on riskinä, että työporukan sisälle syntyy omia kuppikuntia kauan töissä olleiden kesken.  Tähän vanhojen työntekijöiden muodostamaan uuteen ryhmään eivät uudet kasvot välttämättä mahdu yhtä helposti mukaan. Toisaalta ihminen, joka tietää uransa yrityksessä kestävän vain vuoden tai puoli vuotta, ei välttämättä edes vaivaudu luomaan syvempiä työtoverisuhteita tai pyrkimään ryhmään, sillä hän tietää, ettei tule jäämään töihin.

Mielestäni on hassua puhua hiukan sekaisinkin organisaatiosta, tiimistä ja ryhmästä. Tiimiä ja ryhmää määrittelinkin jo ylempänä. Näistä kahdesta eroten ajattelen tällä hetkellä organisaation järjestäytyneemmäksi kuin kaksi edellistä. Lisäksi koen sen jotenkin muodollisemmaksi ja kankeammaksi kuin esimerkiksi ryhmän. Organisaatio on mielestäni ikään kuin virallisempi, kun taas tiimi ja ryhmä ovat vapaampia.

Ryhmät muodostuvat ryhmäprosessien kautta. Näitä ryhmäprosesseja ovat sosiaalinen fasilitaatio, yhdenmukaisuus ja tottelevaisuus, ryhmäajattelu sekä sosiaalinen vetelehtiminen (Mirjami Ikonen 27.10.2016, luentodia 10). Sosiaalinen fasilitaatio tarkoittaa, että ihminen saattaa vetelehtiä yksin ollessaan, mutta tiedostaessaan muiden ihmisten näkevän hänen toimensa hänestä tulee paljon aktiivisempi ja ahkerampi. Periaatteessahan tämä tarkoittaisi sitä, ettei ihmisten kannattaisi työskennellä yksin omien sermiensä takana, vaan enemmän yhteisessä ja avoimessa tilassa, jolloin he olisivat ahkerampia. Tähän liittyy läheisesti myös sosiaalinen vetelehtiminen, minkä voisi kääntää myös vapaamatkustamiseksi. Tällöin ihminen tekee ryhmässä vähemmän, kuin jos hän olisi yksin. Ihminen luottaa enemmän muiden työpanokseen ja siihen, että kaikilla on yhteinen vastuu projektista: se tulee hoidettua, vaikkei itse niin paljon vaivaa näkisikään. Usein ryhmässä on sitten joku, joka tekee tämän vapaamatkustajankin hommat. Yksin ja ryhmässä työskentely ovat siis pitkälti luonnekysymyksiä.

Ryhmäajattelu on myös yksi ryhmäprosesseista. Tämä tarkoittaa ryhmän samankaltaista ajattelua. Ryhmässä halutaan säilyttää tasapainoisuus, eikä eriäviä mielipiteitä välttämättä tuoda julki varsinkaan ryhmän alkuvaiheessa. Ryhmäläiset saattavat pelätä ryhmän hajoavan eriävän mielipiteen johdosta. Mielestäni vahva ja toimiva ryhmä kestää kuitenkin eriävätkin mielipiteet. Ryhmän rikkaudeksi pitäisi nähdä sen erilaiset jäsenet, sekä erilaiset näkökulmat ja ajatukset. Miten muuten ikinä voi syntyä mitään uutta, jos kaikki ajattelevat aina samalla tavalla? Toisaalta ongelmat ja eripurasta selviäminen voivat myös vahvistaa ryhmää. Tämä tosin edellyttää, että ryhmä osaa ratkaista ongelmansa rakentavasti, eikä niitä vain lakaista maton alle.

Ryhmäajatteluun liittyvät myös termit yhdenmukaisuus (tai mukautuminen) ja tottelevaisuus, mitkä ovat myös merkittäviä prosesseja ryhmässä. Tottelevaisuus ja halu olla osana ryhmää, mukautuminen ja näistä johtuva ryhmäpaine saa ihmiset tekemään jopa asioita, joita he pitävät väärinä. Auktoriteetin voimasta ja ryhmäpaineesta on tehty lukuisia kokeita, joista kuuluisimmat lienevät Milgramin sähköshokkikoe ja Solomon ryhmäpainekoe. On luonnollista, että ihminen haluaa olla osana hyvää ryhmää: ryhmä tuo turvaa, usein se puolustaa omiaan ja suojelee, se kannustaa, rohkaisee ja toimii mallina. Jos ihminen ei mukaudu ryhmään on kaksi vaihtoehtoa. Joko ryhmä hyväksyy jäsenensä erilaisena ja muuttaa omaa määritelmäänsä ryhmään kuulumisesta tai sitten he hylkäävät ryhmänsä tulevan jäsenen. Mielestäni yhdenmukaisuudesta, mukautuvaisuudesta ja tottelevaisuudesta hyvänä esimerkkinä toimii arkinen koulukiusaaminen. Kiusaamisessa on parhaillaan kyse muutaman tai jopa koko luokan ylivallasta ja liittoutumisesta yhtä oppilasta vastaan. Joskus kiusaajia on joukko, joilla on johtaja. Esimerkiksi Christina Salmivalli on tutkinut paljon lasten kiusaamista, ystävyyssuhteita ja hierarkioita. Jos kiusaajaporukan johtajalla ei ole tukijoukkoa, häneltäkin putoaa pohja – hänhän saa valtansa ja palkkionsa muiden naurusta ja kannustuksesta.

Ryhmällä on siis suuri vaikutus yksilöön. Etenkin ryhmän kahdella ääripäällä on merkittävin vaikutus: jos ryhmä toimii hyvin tai vaihtoehtoisesti jos se ei toimi ollenkaan. Toimimaton ryhmä voi lamauttaa yksilön, murentaa jopa tämän itsetunnon ja minäkuvan. Parhaimmillaan toimiva ryhmä luo kuitenkin uskoa ja luottoa omiin taitoihin ja kykyihin, sekä halua kehittyä.